METAMORPHOSIS

OSA I NYT

 

Mika Hannula: Näyttelykokonaisuus nimeltään Metamorphosis koostuu monista osasista ja on itsessään osa laajempaa, pitkäjänteistä prosessia. Mikä tässä näyttelyssä on erityistä?

 

Hannaleena Heiska: EMMAan tulee esille uusin yhteistyömme muoto, filmiteos, josta näyttelykin on saanut nimensä. Emme ole aikaisemmin työskennelleet liikkuvan kuvan parissa yhdessä, joten tämä on meille kutkuttava laajennus. Filmin lisäksi erityistä on, että esiinnymme tilassa koko näyttelyn ajan kerran viikossa ja esitysten välillä työskentelemme tilassa museon ollessa auki. Ne puolestaan ovat spontaaneja väliperformansseja, joista emme ilmoita etukäteen. 

 

Minna Tervamäki: Erityistä on saumaton yhteistyö, joka pohjaa jo pitkään yhteiseen työskentelyyn. Koen, että sekä työskentely itsessään että näyttely on enemmän kuin osiensa summa. EMMAn tila on myös erityinen, koska koko museo on hyvin inspiroiva. Tärkeänä yksityiskohtana pitäisin myös sitä, että olemme pyrkineet hyvin luovasti löytämään ja käyttämään kierrätettäviä elementtejä ja materiaaleja. Se on ollut osa inspiraation lähdettä.

 

MH: EMMA:n näyttelyssä on pysyvä osuus ja muuttuva osuus. Aloitetaan siitä pysyvästä, videoprojisoinnista. Miten työ, prosessi muuttuu kun se on lähtökohtaisesti esitys kameralle?

 

HLH:  Filmin olisi tietysti voinut kuvata yhdellä otolla, jolloin se olisi muistuttanut enemmän live-esityksen taltiointia. Kiinnostavampaa oli kuitenkin miettiä maalin ja liikkeen koreografiaa leikattujen kohtausten kautta, jolloin työskentelyprosessi muuttui huomattavasti. Miten esimerkiksi maalaukset tapahtuisivat filmillä? 

 

Koska en itse halunnut olla kameran edessä, hyödynsimme vanhaa stop motion-tekniikkaa. Maalaukset jotka live-esityksessä maalaisin tilaan ilmestyvät filmillä animoituna. Todellisuudessa siis maalasimme ne kuvauksissa tilan seiniin kuva kuvalta. Nekin olisi voinut hyvin toteuttaa diginä, mutta 16mm filmi, vanhojen tekniikoiden hyödyntäminen ja käsin tekeminen on tietoinen valinta. Läsnäolo ja kosketus.

 

Oli tärkeää pohtia kameran roolia suhteessa esitykseen ja Minnan liikkeisiin. Ajattelimme läpi prosessin, että kamera on oma hahmonsa ja symboloi minua. Yhdessä kohtaa filmiä kyseessä on siis enemmänkin tanssijan ja kameran duetto kuin tanssijan esitys kameralle. Kamera on filmillä siis myös aktiivinen toimija eikä pelkästään tarkkailija.

 

MT: Se on aivan erilainen prosessi. Jo harjoitusvaiheessa mietimme kaikkea kameran linssin läpi katsottuna. Tässä pystymme tavallaan ohjaamaan katsoja katseen tiettyihin yksityiskohtiin ja se vaikuttaa koreografian ja liikkeen syntymiseen. Elokuvassa myös leikkaajalla on todella iso osa kokonaisuuden ja koreografisen kokonaisuuden syntyyn. Olin ehkä itse ajatellut jotkut koreografiset elementit tietyssä järjestyksessä, mutta leikkaaja Oskar Franzén näki kaiken uusin silmin ja lopputulema oli parempi kuin alkuperäinen koreografinen idea. Leikkaajan ja ohjaaja Hannaleena Heiskan näkemys on osa koreografian syntyä.

 

MH: Live-tilanteessa reagoitte yleisöön, vaan miten reagoida kameraan? Miten siitä saadaan, miten siinä kehittyy vaadittava läheisyys, intiimi huokoisuus?

 

MT: Tässä elokuvassa halusimme, että kameran ja tanssijan välille syntyy omanlaisensa duetto. Että kamera ja sen kautta katse on aktiivinen ja liikkuva ei ainoastaan staattinen ja tarkkaileva. Tämä lähtökohta loi luonnollisen suhteen kameraan. Kameran takana on myös ihminen ja tällaisessa työskentelyssä suhde luodaan myös kuvaajaan kameran takana.

 

Ehkä isoin vaikuttava tekijä itselleni tanssijana ja koreografina elokuvassa oli asustukseni. Valkoisessa puvussa minulla oli päässäni iso musta kiekko ja käsissä ”lätkät”, joten en nähnyt mitään, en oikein kuullut kunnolla, enkä pystynyt käyttämään käsiäni normaalisti. Tämä kaikki toi hyvin erikoisen ja kiehtovan lisänsä keholliseen olemiseen ja ilmaisuun. Näissä hahmoissa oli jotain uudenlaista outoutta, arvaamattomuutta ja ilmaisun vapautta. Värikylläisyys toi tiettyä kepeyttä ja toisaalta volyymia.

 

Meille molemmille on ollut tärkeää häivyttää tässä teoksessa hahmon/ tanssijan kasvot. Näin hahmo ei identifioidu Minnaan tai tiettyyn henkilöön vaan on vapaammin katsojan tulkittavissa oleva hahmo. Päähineiden ja pyöreiden käsiläpysköiden muodot valikoituivat nimenomaan pyöreän muodon myötä. Pyörivä liike oli myös vahvassa osassa koreografiaa. Ympyrä on aina yhtä kiehtova ja ikiaikainen muoto.

 

MH: Entä itse tila, sen muodostaminen ja muokkaaminen, joka tapahtuu kokonaisuuden nimenkin mukaisesti alituisessa muutoksessa. Mitä erityistä siihen liittyy?

 

HLH: Olemme miettineet tilassa olevia asioita suhteessa katsojiin ja meihin itseemme. Koska yhdessä työskentelyssä on haastavaa välittää toiselle ideoita pelkkien mielikuvien avulla, teimme tilasta pienoismallin ja työskentelemme sen avulla. Esitysten kulissien muoto toistaa filmillä Minnan yllä olevia pyöreitä muotoja. Esitysten välillä kulissit muuttuvat ainakin maalausten suhteen ja mahdollisesti ehkä muutenkin. Tarkoituksemme on työskennellä tilassa avoimin mielin ja katsoa mihin se vie. Näyttelytila on meille myös kokeellinen työskentelytila. 

 

MH: Minna, miten koet sen, että olet mukana tanssijana nykytaiteen näyttelyssä, museossa? 

 

MT: Hyvin luonnollisena ja innostavana. Työskentelyssäni Hannaleenan kanssa en koe olevani erillinen osanen tanssijana ja koreografina vaan koen olevani osa monitaiteista Heiska-Tervamäki yksikköä. Tekijyyteni tässä yhteistyössä on muokkautunut vahvasti Hannaleenan myötä ja on hyvin visuaalista. Mutta ennen kaikkea painotan sitä, että työskentelymme soljuu sujuvasti kuvataiteen, tanssin, performanssin, elokuvan, äänen ja installaation maailmoissa ilman, että erottelisimme itsellemme tai toisillemme eri tekemisen lokeroita.

 

MH: Entä kääntäen: miten koet, että nykytanssin puoli suhtautuu tähän näyttelyyn?

 

MT: Nykytanssia on luontevasti yhdistetty eri ympäristöihin varmaankin ”aina”. Ehkäpä kiinnostavinta meidän työskentelyssämme on yhdistää klassisen baletin perinteestä kumpuavaa liikettä ja kuvastoa omaan visuaaliseen maailmaamme ja tekemiseemme. Innoituksena voisi mainita esimerkiksi Bauhausin.

 

Tämä on niitä asioita, joita itseni on tosi vaikea tavoittaa sanallisesti. Jollain lailla se liittyy minusta yksinkertaistamiseen, selkiyttämiseen, hitauden ja toiston tutkimiseen tässä yltäkylläisyyden, infoähkyn, nopeuden ja runsauden maailmassa. Vaikka meilläkin on aina lähtötilanteessa ”paljon kaikkea”, karsiminen, selkeys, kirkastaminen ja jonkinlaisen rauhan löytyminen tuntuu tärkeältä.

 

MH: Entä Hannaleena, miten koet sen, että olet itse osa, keskeinen osa esitystä, esillä, vuorovaikutuksessa, hetkessä?

 

HLH: Esillä olo on helpottunut jonkin verran vuosien myötä. Maalaaminen yksin työhuoneella on itsessään jo haastavaa epäonnistumisen pelon vuoksi, saati sitten yleisön edessä. Olen joutunut suhtautumaan esiintymistilanteeseen kuitenkin eri tavalla kuin omaan työhuoneella työskentelyyni. 

 

Jo pelkästään materiaalit vaikuttavat, koska maalaan omat teokseni öljyllä mdf-levylle ja maalin läpikuultavuus ja liukuvuus on siinä keskeistä. Esityksissämme olen maalannut akryylimaaleilla joko suoraan seinään tai irtoseiniin, jotka ovat toimineet esitystemme kulisseina. Esityksissämme käyttämäni maali ei ole läpikuultavaa eikä myöskään liu’u samalla tavalla pinnalla kuin öljymaali eli tämä vaikuttaa maalausjälkeen olennaisesti. Irtoseinien pinta on myös erilainen kuin käyttämäni mdf-levyn. Nämä kaikki vaikuttavat luonnollisesti myös siihen miten koen maalaustilanteen ja esillä olon. Olen joutunut hyväksymään, että maalijälki on välillä todella vastenmielistä itselleni. 

 

Nyt kun esitystemme kulissit tulevat olemaan eri materiaalia (pleksilasi ja koivuvaneri) kuin aiemmin, tulee maalausjälkikin olemaan erilaista ja mahdollisesti lähempänä sitä millaista jälkeä teen öljyvärillä. Aiemmin olen maalannut pääosin erikokoisilla teloilla, mutta nyt aion maalata siveltimillä ja pyrkiä lähemmäs omaa maalauksellista ilmaisuani. Se lisää haastetta maalaustilanteeseen, mutta uskon olevani valmis siihen. 

 

MH: Eli esiintymiskammo on hieman helpottanut. Mutta nautitko jo siitä?

 

HLH: Hämmentävää kyllä siihen on muodostunut jonkinlainen riippuvuus. Kaipaan niitä olotiloja, jotka ilmaantuvat juuri ennen esitystä, sen aikana ja jälkeen. Kai se liittyy jotenkin adrenaliiniin. 

 

 

OSA II ENNEN

 

MH: Jälki-projekti ja prosessi vuodelta 2016. Mitä siitä muistuu mieleen päällimmäisenä?

 

MT: Ihmeellinen uuden äärellä olo ja jonkinlainen vapautuminen, kun Hannaleena johdatteli minua kuvataiteen ja nykytaiteen performanssi-ajattelun pariin. Oli kiehtovaa pohtia esityksen ja performanssin rajamaastoa, yhteyksiä ja eroavaisuuksia. Kun olimme välillä harjoittelemassa museon tiloissa sen aukioloaikoina ja ikään kuin ”kuivaharjoittelimme” performanssiamme ilman maalia ja harjoitustavarat tossuineen ja lämmittimineen hujan hajan tilassamme, ihmiset saattoivat jäädä katsomaan sitä kuin teosta. Mikä on taidetta, mikä harjoittelua, mikä esitystä he ehkä pohtivat.

 

HLH: Se, että olemme alusta saakka tavoitelleet tilaa, jossa maalaus ja tanssi ovat läsnä tasavertaisina. 

 

MH: Entä muuta – tarinoita, anekdootteja tai kommelluksista?

 

HLH: Haha! Loputon seinien roudaaminen paikasta toiseen. Kerran, kun oltiin taas kantamassa seiniä esitystä varten ja minulla oli jännityksestä ja niskajumista johtuva migreeni, oksensin kesken kaiken lattialle. Siivottiin ja jatkettiin taas roudailua kuin mitään ei olisi tapahtunut. Kuvaa hyvin sitä, että kaikki todellakin joudutaan tekemään itse vaikka pää kainalossa. 

 

MH: Jos ja kun se teosten logiikka perustuu teidän kahden vuorovaikutukseen, läsnäoloon, miten se sitten, puolestaan, rakentuu. Miten se on vuosien varrella kehittynyt?

 

MT: Tekeminen on selkiytynyt ja turhat rönsyt ja kokeilut ovat karsiutuneet. Osaamme mennä tarkemmin kohti ydintä ja kirkastaa sitä, mitä haemme. Mutta tähän ei olisi tultu ilman rönsyjä ja kokeiluita. Tunnemme toistemme työskentelytavan myös paremmin ja sen myötä meille on muodostunut joku ihan oma yhteinen tapa, joka ehkä poikkeaa jollain tavoin kummankin omasta prosessista. Kaiken kaikkiaan näin pitkäkestoinen yhteinen työskentely kertoo siitä, että meillä on sopivasti samanlainen päämäärä ja taiteellinen maku ja sopivasti kuitenkin haastamme toisiamme uuden äärelle.

 

HLH: Auttaa paljon, että meillä molemmilla on jo lähtökohtaisesti aika samanlainen tapa työskennellä. Onnistunut vuorovaikutus ja läsnäolo tulee siitä, että olemme molemmat aidosti ja tasavertaisesti mukana työskentelyprosessissa. Seisomme tekemiemme ratkaisujen takana, jolloin itse esityksessä voi rauhassa keskittyä hetkeen ja jos jokin menee pieleen, voi aina improvisoida. Ainakin itselleni on tärkeää nauttia esiintymishetkestä, siitä että pääsen osaksi omaa taidekuplaamme yhdessä Minnan ja yleisön kanssa. Ja tietysti myös muiden vierailevien tanssijoiden, kuten esimerkiksi Anni Jokimiehen kanssa. 

 

MH: Puhutaan kontekstista. Teidän yhteistyön jatkumossa mikä on sen konteksti, viitekehys? Kuvataiteessa, tanssissa – ylipäätään kulttuurien kentillä?

 

HLH: Viitekehyksiä on varmasti monia riippuen miltä kantilta yhteistyötä katsoo. Ajattelen, että kyseessä voi mahdollisesti olla taiteilijuuden muutos (kärjistäen ilmaistuna) yksinäisestä visionääristä ja nerosta kollektiiviseksi tai kollegiaaliseksi tekijäksi. Tiettyyn välineeseen rajatun taiteilijakuvan laajeneminen poikkitaiteellisesti. Rajojen venyttäminen ylipäätään.

 

Toki poikkitaiteellista yhteistyötä on ollut aiemminkin. Esimerkiksi vaikkapa Merce Cunninghamin yhteistyö Robert Rauschenbergin ja John Cagen kanssa. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että monissa tämänkaltaisissa projekteissa tanssi ja kuvataide eivät ole yhteisten työskentelyprosessin myötä vaikuttaneet toisiinsa, taiteilijat eivät ole vaikuttaneet toistensa tekemisiin, vaan siinä jokainen taidemuoto on ollut kiltisti omalla paikallaan. Kuvataide lavasteena ja tanssi tanssina. 

 

En ole vielä törmännyt maalarin ja balettitaustan omaavan tanssija/koreografin yhteistyöhön. Enkä varsinkaan sellaiseen, jossa molemmat vaikuttavat ja ottavat osaa  toistensa välineisiin, kuten minä Minnan liikekieleen ja koreografiaan ja Minna maalausjälkeen ja muuhun visuaalisuuteen. Kierrätetyn materiaalin lisäksi suunnittelemme ja teemme asujen osia itse. Kaikki lavasteet ja valotilanteet ovat myös itse suunnittelemiamme. Ja tietysti valitsemme myös musiikin ja äänimaailman.

 

Tällä hetkellä toimimme pääosin kuvataidekentällä, joka on avoin meidän kaltaisellemme yhteistyölle. Koen tärkeänä, että voimme vapaasti tehdä mitä haluamme ja välttää kategorisointeja. Ilmaisumme ei rajoitu mihinkään. 

 

MH: Mikä on toiston merkitys teidän yhteistyössä? Entä erityisesti Minna sinun liikkeissä, teoissa? Ja mikä olisi sinun duunissa, taiteessa se ero, joka näyttäytyy joko avautuvana toistona tai toistona joka sumputtaa, jumittaa?

 

MT: Tämä on aina se tiukka kysymys: missä rajat menevät? Mikä on sopivasti? Mikä liikaa? Lopulta kaikki on myös katsojan arvioitavissa. Tekijät tuottavat oman parhaan versionsa teoksesta ja parhaassa tapauksessa teoskin saa elää esityskerrasta toiseen ja kirkastua esitysten myötä. 

 

Tässä meidän tapauksessamme sanoisin, että se on jokin yhteinen intuitio, joka lopulta ratkaisee taiteelliset valinnat. Oikealta tuntuva oivallus, toisto, kesto tms. todella TUNTUU kehossa ja mielessä hyvältä ja aidolta. Kehittymässä tai kesken oleva asia saattaa TUNTUA haparoivalle, tunkkaiselle, hahmottomalle, eikä vain lähde lentoon. Sitten tulee joku oivallus ja ratkaisu ja yhtäkkiä koko tilanne saa happea ja TUNTUU lähes itsestään selvälle.

 

MH: Ja vielä Jäljestä, teoskokonaisuudesta, näin jälkikäteen muutaman vuoden viiveellä. Mistä siinä oli kyse? Miksi se toimi, johti seuraavaan ja sitä seuraavaan yhteiseen tekoon, teokseen?

 

MT: Uskon siihen, että ennen kaikkea jokin toimi ja toimii meidän välillämme Hannaleenan kanssa. Läsnäolo ja kyky heittäytyä toisen tarjoamiin impulsseihin. Toistemme kuuntelu taiteilijoina ja ihmisinä. Klassisen tekniikan hallinta ja valmius kuitenkin kokeilla mitä kaikkea sen kanssa voi tehdä. Kaikki kokemus ihmisenä ja taiteilijana jonka toimme yhteen. Tämän saman perusasian vuoksi ja myötä voimme jatkaa yhteistä taiteen tekemistä monella eri tavalla ja eri muodoissaan.

 

 

OSA III TULEVA

 

MH: Miten tämä yhteistyö eroaa tai muistuttaa muita projekteja, joita olette tehneet? Miten olette itse muuttuneet taiteilijoina?

 

MT: Nimenomaan yhteisen työskentelyn jatkuvuus ja pitkäaikaisuus on tässä työskentelyssä erityistä. Myös jokainen prosessi itsessään kestää pidempään. Tämä mahdollistaa yhteistyön tiivistymisen ja kirkastumisen. Hannaleena on myös tuonut minulle valtavan määrän taiteellisia vaikutteita musiikin, kuvataiteen, performanssin, elokuvan, puvustuksen ja monen muun taiteenlajin myötä esittelemällä minulle sellaisia tekijöitä, jotka ovat tehneet minuun suuren vaikutuksen. Tällä kaikella ja Hannaleenan omalla taiteella ja monipuolisella ajattelulla on ollut suuri vaikutus kaikkeen taiteen tekemiseeni. Ja koska vaikutteita, ideoita ja yhteistä pohdiskelua ja työskentelyä on kestänyt nyt jo 8 vuotta tällä on aivan eri vaikuttavuus kuin kertaluonteisilla yhteistyö- projekteilla. 

 

HLH: Olennaisinta on ehkä se, että pystyin luopumaan tarpeesta kontrolloida kaikkea. Että kykenin ja kykenen jakamaan taiteellisen prosessin jonkun toisen kanssa. Kumpikaan meistä ei alussa ajatellut, että yhteistyömme tulisi jatkumaan vuosia. Tällä hetkellä tärkeää itselleni on juuri se jatkuvuus, se miten aika lopulta näkyy meissä ja yhteistyönä syntyneissä teoksissa. 

 

MH: Minna, oma taustasi on klassinen baletti, mutta olet johdonmukaisesti jatkanut, syventänyt tekoja, duuneja ”vapaalla” tanssin alueella. Miten pääsemättömästi, siis täysin kiinni olet siinä klassisen tanssin perimässä, eleissä? Vai onko se edes mahdollista tai mielekästä irrottautua siitä?

 

MT: Ajattelen jotenkin niin, että klassinen baletti on ikään kuin aakkoseni. Se on juurrutettu kehooni 7-vuotiaasta lähtien ja koen sen myös luonnolliseksi osaksi itseäni ja olemustani. Siinä mielessä ajattelen, että ei olisi mielekästä irrottautua siitä täysin. Toisaalta se perintö sekoittuu saumattomasti kaikkeen muuhun liikkeeseen ja liikkeelliseen perimään, joka kehoni on koskaan läpäissyt. Sitten jos klassisen baletin perimä ja eleet alkavat tuntua täysin epäluonnollisilta, se jää varmasti pois. Jo nyt liikekielestäni on jäänyt valtavasti pois sellaista baletin sanastoa, joka ei enää tunnu omata. Kaikki on tässäkin jatkuvassa ja alati muuntuvassa prosessissa.

 

MH: Entä Hannaleena, mitä luulet, oletat: miten tämä pitkäjänteinen yhteistyö ja esiintymiset ovat vaikuttaneet sinuun maalarina, miten se on tullut vai onko tullut lainkaan mukaan työhuoneelle, vaikuttanut siellä?

 

HLH:  Niiden myötä suhteeni maalaamiseen on muuttunut, se on nykyään jollain tavalla rennompaa. Ei helpompaa, mutta epäonnistumista on helpompi sietää. Aiemmin ajattelin yhteistyötämme täysin erillisenä asiana omasta maalaamisestani. Maalaus esityksessä on ollut minulle enemmän käsitteellinen tapahtuma. Ne eleet, joita olen tehnyt esityksissä ovat ennemmin symboloineet maalaamista kuin olleet sitä siinä merkityksessä kuin työhuoneella omia teoksiani maalatessani. Erilainen asenne on muodostunut osin olosuhteiden pakosta. Kuten siitä mitä materiaaleja käytän esityksessä, mutta myös siitä, että esitys on esitys eikä siinä oikein voi pillastua, jos jälki ei miellytä. 

 

Ei ole yhdentekevää miten maalia levittää, vaan se liittyy tematiikkaan. Levitystapa on sisältöä. Esityksissä maalin levittäminen on ollut tietoisesti persoonatonta, jotta pystyn enemmän keskittymään ja ottamaan huomioon tilanteen muut muuttuvat osaset. Siinä on huomioitava myös kuinka kauan tietyn kohdan maalaaminen kestää ajallisesti. 

 

Yksi syy on myös se, että toisinaan omaa tekemistään pitää itsestäänselvyytenä ja sitä haluaa myös tietoisesti rikkoa. Minnan kanssa työskentelyssä kiinnostavaa on se, miten hän näkee maalauksen tuorein silmin. Uutena. Hän on myös alkanut yhä enemmän vaikuttaa jälkeen, toivoa millaista jälkeä tekisin. Nyt olemme pääsemässä lähemmäs sitä jälkeä, jollaista teen omiin teoksiini. 

 

MH: Miten näet että teidän esityksenne ovat muuttuneet vuosien varrella, tekojen kerrostumien kautta?

 

HLH: Rönsyilevät sivupolut, turhat eleet ja liikkeet ovat vähitellen karsiutuneet pois. Olemme menneet niin kauan kohti ydintä, kunnes tietty prosessi on kuljettu loppuun ja voi aloittaa uuden. Nämä prosessit ovat orgaanisia ja vaihto tapahtuu luontevasti, kun on sen aika. Kuulostaa ehkä epämääräiseltä, mutta teimme Jälki-teokseen liittyvää prosessia karkeasti arvioiden noin neljä vuotta ja sitten aloitimme uudenlaista teosta, joka tyssäsi pandemiaan. Nyt tuntuu, että pakon sanelema tauko työskentelystä teki hyvää ja kun viimein pääsimme taas tekemään, oli suunta aivan uusi. Siitä syntyi filmiteos Metamorphosis ja Ateneumin Reflecting Reality-esitys. Tauko sysäsi meidän uuteen prosessiin. 

 

Yleisellä tasolla ajattelen, että eron huomaa (ainakin muut, jos ei tekijällä itsellään ole kykyä reflektoida) mikäli prosessia ei ole käyty läpi pohjamutia myöten vaan on menty pintatasolla. Uutta luova toisto vaatii myös avoimen mentaalisen tilan, jossa työskennellään, jotta sisältö selkenisi. Sisältöä kun ei oikein voi päättää etukäteen, vaan sitä kohti hapuillaan ja se löytyy sitten kun on riittävästi kaiveltu. 

 

MH: Entä mitä sitten kun homma ei suju, miten kohtaatte ristiriidat ja ongelmat?

 

MT: Väärin ymmärrysten mahdollisuus on kaikessa inhimillisessä toiminnassa aina olemassa ja se, että tulkitsee asiat aivan toisin kuin toinen tarkoitti. Keskustelu ja rehellisyys ovat toimineet aina. Se, että kertoo miltä itsestä tuntuu. Ja kyky pyytää anteeksi. Yhteistä päämäärää kohtihan tässä mennään eikä kukaan tahallaan toista loukkaa. Kyse on tosiaan yleensä aina vääristä tulkinnoista. 

 

Toisen aito kuuntelu ja tilan antaminen. Saatan itse innostua todella nopeasti ja olla jo menossa johonkin suuntaan sen kummemmin pohtimatta. Olen oppinut arvostamaan – ja monesti kiitellyt jälkikäteen – Hannaleenan harkitsevuutta ja tapaa pohtia asioiden laajempaa kokonaisuutta.

 

MH: Ja lopuksi, tiukka veto, kova etukeno. On vuosi 2030, ja Heiska – Tervamäki yhteistyön uusi tuore esitys, yhteistyö valmiina. Mitä, miten ja missä on odotettavissa?

 

HLH: Ei aavistustakaan, mutta haaveenamme on tehdä joskus spektaakkeli useammalla tanssijalla ja mahdollisesti useammalla maalarilla. Toivon, että se toteutuu joskus. (Kaikkia haaveita ei myöskään ole järkevää paljastaa etukäteen, vaan niitä täytyy vaalia salassa.)

 

MT: Uskon, että ainakin elokuvallinen ilmaisu tulee lisääntymään töissämme. Haluaisin myös nähdä teoksessa useita tanssijoita ja esiintyjiä. Hannaleenan ideoiman puvustuksen ja lavastuksen. Tästä tietysti syntyy sekä live-versio, että elokuvallinen ilmaisu ja livenä on myös livemuusikot. Paikka tulee vastaan varmasti kuin itsestään. Ja tämä kaikki hymyn kera